Missä olit 18.8.2017 klo 16:00? Muistan itse sen päivän elävästi. Kaverini pyysi kyydin Turun torin laidalle ja jalomielisenä totta kai jätin hänet keskustan välittömään läheisyyteen. Itse suuntasin kahville joen toiselle puolelle. Kunnes some ja tiedotusvälineet räjähtivät käsiin – Turun kauppatorilla terrori-isku: ainakin kaksi kuollut ja useampia loukkaantunut vakavasti.

Ensimmäinen huoli oli kaverista, jonka olin jättänyt hetki sitten vaara-alueelle, mutta suurempi huoli nousi pintaan. Missä on oma perheeni tällä hetkellä? Kauppatori on Turun joukkoliikenteen solmu, jonne myös lasteni koulubussit pysähtyvät. Nopea soittokierros kertoi, että lapset olivat jo kotona, mutta vaimoa en saanut kiinni mistään. Kylmä hiki kirpoaa otsalle ja ajatuksiin tulee väistämättä, että onko voinut sattua jotain.
Oloa ei rauhoita se, että eri viestimistä tulee informaatiota. että tapauksia on sattunut muuallakin. Joku väitti, että kauppakeskus myllyssä olisi myös puukkomies, sekä Kaarinassakin tapahtuu jotain. Kysymys herää, että tapahtuuko omassa lintukodassa, jotain hallitsematonta. Onko kysymys nyt jostain suuremmasta terrori-iskusta. Vasta edellisenä päivänä oli Espanjassa sattunut mieletön teko, jossa 14 ihmistä kuoli ja 130 loukkaantui Barcelonan iskussa terroristin ajettua pakettiautolla ihmisjoukkoon.

“Jättääkö terrori-isku arvet?”

Puolessa tunnissa ehtii tapahtua paljon ja vielä enemmän niissä muutamissa minuuteissa, jossa itse isku tapahtui. Ihmisen huoli on syvä siinä hetkessä, kun jotain suurta tapahtuu ja varsinkin kun paniikki leviää. Ehkä pahinta oli sosiaalisessa mediassa liikkuvat huhut. Koska huhut loivat kuvitelman, että missään ei ole turvallista.
Oma olo huojentui vasta, kun vaimo soitti ja kysyi, että onko joku hätä. Kun olin soittanut niin monta kertaa. Hän kertoi tulleensa juuri kaupasta ja olevansa kotona. Kerroin hänelle mitä juuri nyt tapahtuu ja kielsin poistumasta kotoa. Vasta tämän jälkeen koin oloni turvalliseksi. Näin minä koin asiat kriisin keskellä.
Jättääkö terrori-isku arvet? Kyllä, vaikka itse en koe tulleeni uhatuksi, niin koen ennen niin turvallisena pitämääni yhteisön tulleen yllätetyksi housut jalasta. Suurin huoli on läheisistä, ystävistä ja omasta perheestä. Ei saa antaa pelolle valtaa, mutta huoli ja epäilys on aina takaraivossa ja se voimistuu aina kun joku heiluu puukon kanssa Allahin nimeen.

Turun terrori-isku

Jälkipyykki

Onhan meillä aikaisemminkin tapahtunut. On ollut kouluampumisia ja muistissa on vielä Myyrmannin pommi-isku, mutta näissä taustalla on aina ollut joku muu yksittäinen tekijä, joka ei ole liittynyt terrorismiin. Tosi asia on, että suomalaisiin iskuihin ei ole koskaan liittynyt ”jumala on suurin” huutoja.
Kohta tulee kuluneeksi vuosi tapahtumasta. Tapahtuman oikeuskäsittelyä on ruodittu mediassa ja tappajasta on välillä koitettu tehdä uhria, niin vika ei ole hänessä vaan järjestelmässä ja hitaassa turvapaikkaprosessissa. Ehkä tuossa uhriksi joutumisen ajattelussa on pieni totuudensiemen?
Se mitä tiedetään nyt, on se että terrori-iskun tekeminen oli hänelle jihadististen näkemysten toteuttamista. Tekijä oli kiinnostunut Isis järjestöstä ja sen opeista ja vietti paljon aikaa Varissuon moskeijassa. On siis loogista ajatella, että hän ei näitä omin päin keksinyt. Niin kuin monissa opetuksellisissa asioissa tarvitaan myös opettaja. Kuka on tämä opettaja, mitkä ovat hänen motiivit, onko hänellä lisää opetuslapsia?
Ainoa asia, jota meidän on syytä pelätä, on pelko itse – nimetön, syyttä ilmestyvä, todistamaton kauhu, joka halvaannuttaa tarvitut ponnistukset ja kääntää kehityksen taantumaan. Sanoi Franklin Roosevelt aikanaan. Voiko tämä taas tapahtua uudestaan? Ehkä ja siksi me emme saa antaa pelolle valtaa, mutta tärkeimpänä emme myöskään saa unohtaa tapahtumaa. Koska terrorismin tarkoituksena on iskeä juuri silloin kun tunnet olosi kaikkein turvallisimpana.

Miksi emme saa muistaa?

Ihmettelen syvästi miksi Turun päättäjät haluaa unohtaa 18.8.2017 tapahtumat. Edes valtuustossa ei saanut pitää hiljaista hetkeä. Yleisen mielipiteen vuoksi tapahtumapaikalle istutettiin puu, jotta emme unohtaisi traagista päivää. Sittemmin puu siirrettiin vähin äänin pois ja syyksi kerrottiin tuleva toriparkki ja arkeologiset kaivaukset. Syyssä on selityksen makua, sillä kaivaukset ja työmaa rajoittuu tapahtumapaikkaan nähden aivan toisella puolella toria. Pois silmistä, pois mielestä ajattelee päättäjät.
Turun kaupunki ei myöskään aio järjestää minkäänlaista muistotilaisuutta, vaan pyrkii muistamaan hiljaisesti. ”Traaginen rikos tai sen tekijä eivät mielestämme ansaitse muistopäiviä. Kunnioitamme uhreja ja auttajia työskentelemällä joka päivä turvallisuuden, kulttuurien yhteisymmärryksen ja maahanmuuttajien kotoutumisen parantamiseksi yhdessä muiden viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa” sanoo Turun kaupunginjohtaja Minna Arve.
Onhan tuossakin se oma näkemyksensä, vaikka onkin aikamoista poliittista jargonia. Jihadismissa on se ikävä lieve ilmiö, että se viis veisaa kulttuurien yhteisymmärryksestä tai maahanmuuttajien kotoutumisesta. Turvallisuus toimenpiteetkin on vain veteen piirretty viiva. Nyt jo huomaa, että turvallisuus on toissijainen asia. Turku päätti toukokuussa sijoittaa laittomasti maassa olevien hätämajoituksen Varissuolle kerrostalon kolmioon ilman mitään turvallisuus selvitystä. Jos turvallisuuden eteen tehdään töitä, niin missä se näkyy?

Turvallisuus lähtee meistä itsestämme. Mikäli sallimme itsellemme, että unohdamme tapahtumat, niin sallimme myös niiden tapahtuvan uudestaan. ”Turku on vahva kaupunki, Suomi on vahva maa. Katsotaan yhdessä eteenpäin” kaupunginjohtaja Arve sanoi. Hyvin sanottu, mutta ne ihmiset jotka asuu Turussa ja Suomessa tekee meistä vahvan. Kaupunki ilman ihmisiä on kuin tyhjä kuori ja valtion vahvuus tulee sen kansan yhteishengestä kohdata vastoinkäymiset.
Mikään ei ole voimakkaampaa, kuin ne ihmiset, jotka julkisesti näyttää, että me emme pelkää vaan muistamme uhrejamme julkisesti. Sillä meitä kaikkia ihmisiä yhdistää näkymätön side, jossa olemme kollektiivisesti kokeneet traumaattisen tapahtuman, jokainen omalla tavallaan. Vahvuus lähtee siitä, että me voimme sanoa kuin yhdestä suusta. ”Me emme unohda, vaan olemme aina valmiina”.

Kyllä, aion sytyttää kynttilän ja laskea kukat 18.8.2018.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *